perjantai, 5. helmikuu 2010

Pinna paloi!!

No niin, taas on yksi tarkastuskäynti takana. Mulla oli aika naistenklinikalle Tiistai aamuna kello 10.20 ja kun lähdin kotoa ajelemaan kaupunkiin päin, olin hieman huolissani että kuinkahan kauhea ruuhka siellä oikein on ja kerkiänkö ajoissa lääkärille.

Ihan oikeutettu huoli se oli, sillä vaikka itse ajomatka HUS:siin meni noin 20 minuutissa niin parkkipaikan löytäminen olikin sitten ihan eri juttu.

Ne pikkutiet siellä päin kaupunkia olivat ihan kuin perunapeltoa olis ajanut ja ei paikan paikkaa missään. Kiertelin siellä noin 30 minuuttia ilman tulosta ja päätin sitten käydä katsomassa, josko parkkihallissa olisi jo tilaa. ei ollut..Kilvessä luki “ täynnä “ mutta mä ajattelin ajaa sinne joka tapauksessa josko sieltä joku lähtis pois. Vika tikki!

Siellä oli alaspäin ramppia menossa noin 10 muutakin autoa jotka eivät enää päässeet sieltä pois kuin yrittämällä peruuttaa. Mä olin jonon hännillä ja just sellaisessas kohtaa josta haarautui sdellainen pieni huoltotunneli joten mä pääsin sieltä vielä pois.

Tässä vaiheessa pinna oli todella kireellä koska nyt alkoi näyttää selvältä, että mä en tulis ehtimään ajoissa. Siinä naistenklinikan parkkihallin vieressä on sellainen huoltoalue ja pysähdyin sen huoltoalueen reunaan ja yritin soittaa sairaalaan että mä nyt myöhästyn..

Just kun olin puhelimessa niin mun eteen ajoi ihan etupuskuriin kiinni sellainen joku pieni kuormaauto tai pakettiauto ja hyvin närkästyneen näköinen kuski..No, mä ajattelin että olen jotenkin sen tiellä, ja peruutin autoni taaksepäin puhelin edelleen korvallani.

Tämä kuski ei siitä mihinkään lähtenyt vaan ajoi taas ihan mun etupuskuriin kiinni ja siinä me sitten tuijoteltiin toisiamme. Tässä vaiheessa mies alkoi huitoa että mun pitää poistua sieltä huoltoalueelta ( 8 kpl lastausovia ja ei muita kuin minä ja se kuski paikalla) Minä huidoin puhelinta ja sairaalaa kohden että se ymmärtäis mitä mä olen tekemässä ja eiku ukko vaan meni vihasemman näköiseksi.

Siinä vaiheessa kun se rupes taputtamaan sormellaan ohimoaan sen merkiksi että meikäläinen on hullu mä lopetin puhelun sinne sairaalaan ja aloin ajaa pois päin..kun olin sen kuskin kohdalla se alkoi näyttää mulle keskisormea.

Tässä vaiheessa mä pimahdin ihan täysin, Tuli niin paha mieli, Ei ne syöpätarkastus käynnit muutenkaan niin helppoja ole, meinaan kaikki se henkinen paine ja epävarmuus jo etukäteen niin sitten vielä tällainen tapaus siihen päälle.

Mä olin aivan raivona ja näytin sille äijälle keskisormea takaisin ja oikein huusin autossa että “ Haista sinä kuule itse V...u siellä !!!!!!!!!!   Siinä me tuijotettiin leiskuvin silmin ja keskisormet pystyssä toisiamme kunnes mä ajoin pois.

Vihdoin löysin sitten parkkipaikankin laittomalta paikalta ( jossa oli jo 4 autoa ennen mua ) ja pääsin myöhässä ilmoittautumaan lääkärille. Siellä kun se tunnekuohu vähän laantui, niin mua alkoi ihan itkettämään, niin otti tää tapaus päähän.

Pääsin sitten vihdoin lääkäriin ja se sanoi että edelleenkin kaikki näyttää hyvältä. Antoi myös uudet hormonipillerit koska mulla ihan hirveät kuumat aallot ja en pysty oikein öisin nukkumaan.

No mä olin onnellinen siitä että kaikki näytti hyvältä mutta kun pääsin kotiin niin se välikohtaus kaihersi yhä mielessä.

Ajattelin että se kuljettajakin on sairaalan henkilökuntaa ja EI OO OIKEIN että henkilökunta näyttää potilaille keskisormea. Niinpä mä sitten kirjoitin sähköpostin HUS:in logistiikapäällikölle ja kerroin koko tapauksen.

Logistiikkapäällikkö vastasi ja oli samaa mieltä mun kanssani että tällainen käytös ei ole mitenkään sallittua sairaalassa. Se jäljitti kuskin, joka olikin sitten jonkun alihankinta kuljetusyrityksen mies ja niinpä mä eilen sain tämän yrityksen toimitusjohtajalta sähköpostin jossa sanottiin:

Pyydämme anteeksi kuljettajan käytöstä ja tulemme puuttumaan välittömästi asiaan

Mun puolestani tämä juttu on nyt loppuunkäsitelty ja toivon että se kuski ajattelisi seuraavan kerran vähän ennenkuin alkaa kiusaamaan jotain toista poloista.

No niin, mun seuraava tarkastuskäyntini on Toukokuussa ja tuolloin otetaan sitten myös keuhkokuvat. Sen jälkeen mun pitäis siirtyä siihen 4 kuukauden välein tehtäviin tarkastuksiin.

Nyt koirapuistoon ja oikein hyvää viikonloppua kaikille.

lauantai, 26. joulukuu 2009

Jouluilo

Ensiksi kiitos hyvän Joulun toivotuksista.

-Ulkona myrskyää ja on Tapanin päivän ilta. Meillä palaa kynttilät ja illemmalla mennään saunaan. Tänä Joluna olen pitkästä aikaa tuntenut todellista Jouluiloa ja olen todella kiitollinen siitä.

Ennen joulua katselin ympärilleni kotiamme joka on remontin kourissa. Kaikki tavarat kulkevat ympäri kämppää eikä mikään tunnu löytävän paikkaansa. Silloin masensi ja ajattelin että tästä kaaoksesta ei koskaan synny minkäänlaista Joulua. Yritin ehdottaa miehelleni jopa Hotelliin menoa Joulun pyhiksi, mutta ajatus ei hänelle oikein napannut.

Niinpä sitten juuri ennen Joulua keräsin kaikki rojut, maalipurkit, pensselit ja tapetit yhteen huoneeseen ja laitoin oven tiukasti kiinni. Kävin vielä ostamassa vanhoihin sohviin uudet punaiset irtopäälliset ja paljon koristeellisia tuikkukuppeja ja kynttilän jalkoja. Kuusta ei viitsitty hankkia koska luulen että uroskoiramme luulisi meidän hankkineen hänelle ystävällisesti sisävessan! :D

Mistä se jouluilo sitten tuli? Ehkä siitä että sain paljon lämpimiä hymyjä ja hyvän joulun toivotuksia jopa ihan vierailta ihmisiltä. Toki itsekin toivottelin joulua kaikille roskakuskista lähtien. :)

Tänä vuonna olimme myös poikkeuksellisesti kotona emmekä mökillä, niinkuin monena aikaisempana vuonna ja kaikki sujui niin paljon helpommin lämmityksen, juoksevan veden ja sisävessan kanssa.

Vietimme myös poikkeuksellisesti aattoillan anoppilassa appiukko samoin kuin äitini ovat jo kuolleet. Mukanamme oli myös oma isäni. Tällä kertaa luimme myös jouluevankeliumin ennen jouluateriaa, tapa jota ei ole ollut anoppilassa aikaisemmin, mutta joka kuuluu ehdottomasti oman perheeni jouluun. Mulla on tunne, että nyt se kuuluu myös anopin jouluun. :)

Kaikista parasta on ollut kiireettömyys, Olen haahuillut täällä kotona pari päivää ihan pyjamassa ja pukenut toppahousut/takin suoraan pyjaman päälle, koiria ulkoiluttaessani. Pyjamassa ja Lämpimät villasukat jalassa olen lukenut kirjaa ( jonka ostin itselleni joululahjaksi ) katsellut digiboksista kaiken maailman sarjoja joita olen syksyn mittaan nauhoitellut mutta joita en ole koskaan ehtinyt katsella.

Iltaisin olemme miehen kanssa juoneet glögiä ja syöneet pipareita homejuustolla. :) Jääkaappi on täynnä jouluruokaa jota yritämme urhoollisesti syödä pois.

Tästä kaikesta on syntynyt Ihana joulunaika. Tuo elämä sitten mitä tahansa tullessaan taas ensi vuonna, tämän muisto säilyy ja kantaa pitkälle.

 

 

torstai, 10. joulukuu 2009

Voi possu parkoja! ( ei heikkohermoisille )

Luin aamulla Hesaria ja siellä oli juttua Sikojen elinolosuhteista. Kyllä meinas taas mennä aamukahvit väärään kurkkuun kun katselin niitä karmeita kuvia. Mä olen kauhean eläinrakas ihminen ja niitä kuvia katsellessani ( varsinkin kuva jostain kidutusvälineestä jonka nimi oli porsimishäkki ) tuli mieleen että on ihme etteivät siat tee jo itsemurhia

Jutussa myös kerrottiin että Suomessa harrastetaan yhä pienten urospossujen salvaamista ja se toi mulle mieleen yhden lapsuuteni kauheimmista muistoista.

Olin pienenä kaupunkilaislapsena yhtenä kesänä pohjoiskarjalassa isän sukulaisten luona maatalossa. Siellä eräänä päivänä tämä isäntä otti mut syliin ja pakotti katsomaan kun pieniä possuja salvettiin...Mä en ikinä unohda sitä hirvittävää ääntä mikä niistä possuista lähti kun partakoneen terällä leikattiin pallit pois..Ihan ilman mitään puuduttamisia..ja pakko oli katsoa kun pakotettiin. 

En ymmärrä miksi sitä tehdään vieläkin.

Itse en pysty sianlihaa syömään enkä oikeastaan minkään eläimen jolla on neljä jalkaa. Ei vaan ole napannut enää viimeaikoina.

Mietin myöskin miksei kaupoissa tarjota luomulihaa ihan niinkuin kananmunia ja maitoa..Mikähän siinä on niin vaikeata ettei se toteudu?

No toivottavasti ajan kanssa tuotantoeläimillekin saadaan jotain oikeuksia.

 

keskiviikko, 9. joulukuu 2009

Kääk jouluun on 2 viikkoa!!

Ja mä en ole tehnyt asialle tasan mitään!

Meillä on täällä kotona remontti todella pahasti kesken ja joulua vietellään sitten maalipurkkien, tapettirullien ja jätesäkkien keskellä. Ajattelimme ukon kanssa ensin, että olisi lähdetty mökille joulun viettoon, mutta se on vielä hankalampaa kuin olla täällä kaupungissa ( johon tulee sentään kraanasta vesi )

Remontin oli tarkoitus valmistua jouluksi, mutta kun kaksi aina kiireistä ihmistä vääntäytyy iltaisin  aivan nääntyneenä kotiin, niin ei siinä oikein jaksa alkaa joka ilta maalipensseliä heiluttelemaan. Onneksi nyt ei ole sen kummempaa aikataulua..kunhan nyt valmistuu ennenkuin pääsemme eläkkeelle :D

Olenkin sopinut anopin ( joka on maailman kultaisin ihminen ) kanssa, että menemme sinne aattona joulunviettoon joten mun ei tarvitse nyt stressata sen kummemmin. Mukaamme otamme myös isäni joka on viettänyt kanssamme joulua aina siitä lähtien kun äiti kuoli noin 5 vuotta sitten.

Joululahjoja en paljoa joudu ostelemaan koska meillä ei ole lähipiirissä pieniä lapsia. Anopin kanssa ostamme toisillemme joka joulu lahjat " Lehmäkaupasta " eli lahjoitamme lampaan ta mitä malariaverkkoa nyt milloinkin kehitysmaiden ihmisille. Siitä tulee aina hyvä mieli itsellekin.

Eiköhän tämäkin joulu tule ja mene ilman ylenpalttista stressamistakin.

keskiviikko, 14. lokakuu 2009

Entäs se menttaalipuoli?

 

Joulu se tulla jolkottaa taas parin kuukauden päästä ja mulle joulu on ollut viimeiset vuodet kovin surunsekaista aikaa. Vuonna 2004 viikkoa ennen joulua, äitini joutui sairaalaan vatsakipujen vuoksi. Diagnoosina oli puhjennut vatsahaava joka leikattaisiin seuraavana aamuna.

Äiti joka oli jouluhullu, makasi nyt sairaalasängyssä ja oli kovin huolissaan ja harmistunut siitä että tämä joulu menisi pilalle, koska hän oli sairastunut juuri joulun alla. Kun sanon jouluhullu ,niin tarkoitan ihmistä joka alkaa joulu hössötyksen jo syyskuussa ja koko syksy menee leipoessa ja kokatessa niin että jouluna on sitten 24 ruokalajia pöydässä.

Äiti sitten leikattiin seuraavana aamuna ja sen jälkeen kaikki alkoi mennä alamäkeä..Äiti ei enää toipunutkaan leikkauksesta, vaan oli seuraavat 4 viikkoa sairaalan teho-osastolla letkujen ja koneiden ympäröimänä. Taistellen elämän ja kuoleman välillä.

Mulle noi 4 viikkoa ovat kovin sumuista aikaa. Joka toinen päivä sairaalassa sanottiin että äidin vointi on jo parempaan päin ja sitten taas tuli yöllisiä puhelinsoittoja, jossa pyydettiin tulemaan sairaalaan, koska äidin kunto oli romahtanut. Äiti oli välillä tajuissaan ja luimme hänelle lehtiä, koska keskustelemisesta ei tullut happinaamarin ( naamari ikäänkuin painaa ilmaa keuhkoihin ) kanssa mitään. Samoihin aikoihin Tsunami iski Thaimaahan ja kaikki lehdet olivat täynnä juttua kuolermasta ja loukkaantumista.

Tammikuun 27 päivän iltana tuli sitten taas puhelu jossa pyydettiin tulemaan sairaalaan ja kun pääsimme sinne, meille ilmoitettiin että äiti oli kuollut 10 minuuttia aikaisemmin. Emme ehtineet hänen vierelleen lähdön koittaessa.

Äidin kuolema oli mulle ja koko perheellemme kova isku ja en tiedä kuinka siitä selvisin. Koko lopputalvi meni jotenkin ihan sumussa ja henkisesti eksyksissä.Olisin silloin tarvinnut jonkinlaista kriisiapua..jonkun jolle puhua tunnoistaan mutta koska Tsunami tapahtui juuri tuolloin en hakenut apua..Ajattelin että kaikki kriisiapu on nyt suunnattu Tsunamin uhrien omaisille ja tämä mun kriisini ei ehkä täytä kriteerejä ammattiavun hakemiselle.

Muistan kuinka Suomessa oli jotenkin kollektiivinen suru. Kaikki tiedotusvälineet olivat täynnä kuolemaa ja niitä uutisia toistettiin päivästä toiseen. Itselleni ne uutiset olivat kuin pakkomielle..Muillakin on surua, muutkin ovat menettäneet perheenjäsenen. Muillakin oli hautajaisia. Muillakin oli hätää ja ahdistusta.

Summa summarum..Sitä kriisiapua olisi pitänyt hakea.Näin jälkikäteen ajateltuna olihan se nyt aivan sama kuoleeko omainen Thaimaassa vai täällä koti Suomessa..Suru ja hätä on varmasti aivan yhtä voimakasta.

 
Nopea kelaus tähän päivään. Ajattelin tässä mennä viikolla että kait tämä syöpään sairastuminenkin on kriisi ja olisi hyvä puhua asiasta jonkun kanssa eikä pullottaa tunteitaan sisälle niinkuin tein äidin kuoleman kanssa. No, soitan sitten paikalliseen mielenterveystoimistoon vai mikä psykiatrinen päiväosasto se nykyään onkaan.

 Siellä ihminen ilmoittaa,että seuraava vapaa aika on noin 4 viikon päästä ja että ei sinne niin vaan kävellä, vaan että tarvitsen ensin lääkäriltä lähetteen jonka jälkeen asiassa edetään.

Siis HEMMETTI..että mulla paloi käämit! Yritin selittää, että kun olisi tämä syöpäkin  ja tarvitsisin oikeasti puhua siitä jonkun kanssa..Ei mitään vaikutusta, vaan lääkärin lähetettä vaati.

En enää ihmettele ollenkaan jos ei terveyskeskukseen saa aikoja kun tämäkin vaatii lääkärissä käynnin vaikka ainakin mulle sanoo jo ihan maalaisjärkikin että en tarvitse siihen terveyskeskuslääkäriä arvioimaan että onko tämä syöpä nyt sellainen kriisi ihmisen elämässä että sillä pitää mielenterveys palveluja kuormittaa.

No, en ole sitä aikaa tilannut..kärvistellään nyt sitten tämäkin jotenkin läpi..päivä kerrallaan. Ehkä mä kirjoittelen tänne niitä tuntojani, kunhan jonkun kanssa voi jakaa.

Ensi viikolla on seuraava kontrollikäynti ja se vähän jännittää jo nyt. Ehkä mä pyydän siltä naistenklinikan lääkäriltä sen lähetteen. Ehkä se ymmärtää.

Nyt lopettelen ja lähden viemään koiria aamupissalle. Kiitos kaikista kommenteistanne ja hyvää syksyistä päivää niin kohtalotovereille kuin muillekin.