Joulu se tulla jolkottaa taas parin kuukauden päästä ja mulle joulu on ollut viimeiset vuodet kovin surunsekaista aikaa. Vuonna 2004 viikkoa ennen joulua, äitini joutui sairaalaan vatsakipujen vuoksi. Diagnoosina oli puhjennut vatsahaava joka leikattaisiin seuraavana aamuna.

Äiti joka oli jouluhullu, makasi nyt sairaalasängyssä ja oli kovin huolissaan ja harmistunut siitä että tämä joulu menisi pilalle, koska hän oli sairastunut juuri joulun alla. Kun sanon jouluhullu ,niin tarkoitan ihmistä joka alkaa joulu hössötyksen jo syyskuussa ja koko syksy menee leipoessa ja kokatessa niin että jouluna on sitten 24 ruokalajia pöydässä.

Äiti sitten leikattiin seuraavana aamuna ja sen jälkeen kaikki alkoi mennä alamäkeä..Äiti ei enää toipunutkaan leikkauksesta, vaan oli seuraavat 4 viikkoa sairaalan teho-osastolla letkujen ja koneiden ympäröimänä. Taistellen elämän ja kuoleman välillä.

Mulle noi 4 viikkoa ovat kovin sumuista aikaa. Joka toinen päivä sairaalassa sanottiin että äidin vointi on jo parempaan päin ja sitten taas tuli yöllisiä puhelinsoittoja, jossa pyydettiin tulemaan sairaalaan, koska äidin kunto oli romahtanut. Äiti oli välillä tajuissaan ja luimme hänelle lehtiä, koska keskustelemisesta ei tullut happinaamarin ( naamari ikäänkuin painaa ilmaa keuhkoihin ) kanssa mitään. Samoihin aikoihin Tsunami iski Thaimaahan ja kaikki lehdet olivat täynnä juttua kuolermasta ja loukkaantumista.

Tammikuun 27 päivän iltana tuli sitten taas puhelu jossa pyydettiin tulemaan sairaalaan ja kun pääsimme sinne, meille ilmoitettiin että äiti oli kuollut 10 minuuttia aikaisemmin. Emme ehtineet hänen vierelleen lähdön koittaessa.

Äidin kuolema oli mulle ja koko perheellemme kova isku ja en tiedä kuinka siitä selvisin. Koko lopputalvi meni jotenkin ihan sumussa ja henkisesti eksyksissä.Olisin silloin tarvinnut jonkinlaista kriisiapua..jonkun jolle puhua tunnoistaan mutta koska Tsunami tapahtui juuri tuolloin en hakenut apua..Ajattelin että kaikki kriisiapu on nyt suunnattu Tsunamin uhrien omaisille ja tämä mun kriisini ei ehkä täytä kriteerejä ammattiavun hakemiselle.

Muistan kuinka Suomessa oli jotenkin kollektiivinen suru. Kaikki tiedotusvälineet olivat täynnä kuolemaa ja niitä uutisia toistettiin päivästä toiseen. Itselleni ne uutiset olivat kuin pakkomielle..Muillakin on surua, muutkin ovat menettäneet perheenjäsenen. Muillakin oli hautajaisia. Muillakin oli hätää ja ahdistusta.

Summa summarum..Sitä kriisiapua olisi pitänyt hakea.Näin jälkikäteen ajateltuna olihan se nyt aivan sama kuoleeko omainen Thaimaassa vai täällä koti Suomessa..Suru ja hätä on varmasti aivan yhtä voimakasta.

 
Nopea kelaus tähän päivään. Ajattelin tässä mennä viikolla että kait tämä syöpään sairastuminenkin on kriisi ja olisi hyvä puhua asiasta jonkun kanssa eikä pullottaa tunteitaan sisälle niinkuin tein äidin kuoleman kanssa. No, soitan sitten paikalliseen mielenterveystoimistoon vai mikä psykiatrinen päiväosasto se nykyään onkaan.

 Siellä ihminen ilmoittaa,että seuraava vapaa aika on noin 4 viikon päästä ja että ei sinne niin vaan kävellä, vaan että tarvitsen ensin lääkäriltä lähetteen jonka jälkeen asiassa edetään.

Siis HEMMETTI..että mulla paloi käämit! Yritin selittää, että kun olisi tämä syöpäkin  ja tarvitsisin oikeasti puhua siitä jonkun kanssa..Ei mitään vaikutusta, vaan lääkärin lähetettä vaati.

En enää ihmettele ollenkaan jos ei terveyskeskukseen saa aikoja kun tämäkin vaatii lääkärissä käynnin vaikka ainakin mulle sanoo jo ihan maalaisjärkikin että en tarvitse siihen terveyskeskuslääkäriä arvioimaan että onko tämä syöpä nyt sellainen kriisi ihmisen elämässä että sillä pitää mielenterveys palveluja kuormittaa.

No, en ole sitä aikaa tilannut..kärvistellään nyt sitten tämäkin jotenkin läpi..päivä kerrallaan. Ehkä mä kirjoittelen tänne niitä tuntojani, kunhan jonkun kanssa voi jakaa.

Ensi viikolla on seuraava kontrollikäynti ja se vähän jännittää jo nyt. Ehkä mä pyydän siltä naistenklinikan lääkäriltä sen lähetteen. Ehkä se ymmärtää.

Nyt lopettelen ja lähden viemään koiria aamupissalle. Kiitos kaikista kommenteistanne ja hyvää syksyistä päivää niin kohtalotovereille kuin muillekin.