Kotona en saanut tehdä oikein mitään muuta kuin lepäillä. Mitään voipakettia painavampaa ei saanut nostaa seuraavaan kuuteen viikkoon joten en saanut edes koiria viedä ulos.

Leikkaus yllätti mut koska se kaikki kävi yllättävän nopeesti..ihan kuin olis käynyt jossain nivelside leikkauksessa eikä tollasessa syöpäleikkauksessa jossa vietiin alavatsasta suurinpiirtein kaikki irtoavat elimet.

Leikkaushaavaakaan mulla ei ollut. Ainoastaan kolme reikää jotka kylläkin oli massivisten mustelmien peitossa.

No, siinä mä sitten makoilin kuutisen päivää kotona kunnes kuudentena päivänä oli ihan sellainen ” keitetty makarooni ” olo eli en jaksanut tehdä sitäkään vähää mitä muina päivinä.

Makailin vaan sängyssä ja palelin. Mittasin sitten kuumeen ja se huiteli 38 asteen kieppeillä. Olin saanut sairaalasta ohjeen että jos kuume nousisi yli 38 niin sitten pitäisi lähteä takaisin sairaalaan.

No, mä päätin että en odottele enempää vaan tilasin taksin ja niin mä sitten odottelin siellä sairaalan ensiavussa. Olo alkoi olla todella heikko joten pääsin vuoteeseen. Siinä sitten otettiin verikokeita ja mittailtiin lämpöä..kokeiden tulokset osoittivat että mulla jylläsi ankara tulehdus elimistössä..

Niinpä mut otettiin sisään sairaalaan jossa jouduin olemaan tiputuksessa seuraavat 6 päivää. Olin todella masentunut koska olin jo uskonut selviäväni leikkauksesta helposti ja melko kivuttomasti.

Ekat päivät sairaalassa olin yksin huoneessa. Oli ihan mukavaa loppujen lopuksi..sai katella telkkaria ja kannettavan/netin käyttökin oli sallittua joten sain päivitettyä sähköpostit ajantasalle ja surffailtua netissä kerrankin hyvällä omallatunnolla koska mulla ei ollut mitään tähdellisempää tekemista.

Hoitajat ja lääkäri ( oli sama lääkäri joka mut leikkasi ) olivat tosi mukavia. Ainut miinus oli sairaalaruoka..siis..ei riitä sanat sitä kuvaamaan..yksi mieleenpainuvimmista oli punajuurilasagne..Kyllä tuli mäkkärin ruokia ikävä vaikka en niitä yleensä syökkään.

Verikokeita otettiin siihen malliin että tuntui että mussa ei virrannut verta enää ollenkaan ainoastaan lääkettä jota muhun tiputettiin päivät pääksätysten.

Kolmantena päivänä sairaalassa mulle tuotiin huonekaveri joka oli hyvin huonossa kunnossa. Hänellä oli syöpä levinnyt pitkälle ja hän ei jaksanut jutella, ei kestänyt oikein valoa eikä ääniä.

Sitä oli sivusta hyvin raskasta seurata ja yritin olla häiritsemättä mitenkään.

Eräänä päivänä lääkäri ilmoitti hänelle, että hän ei enää pääsisi kotiin vaan seuraava osoite olisi terhokoti. Mun oli hyvin vaikea istua siinä oman sänkyni laidalla ja kuunnella ( tahtomattani ) tämän rouvan ja lääkärin välistä keskustelua.

Seuraavina päivinä hän sai paljon perhettä vierailulle ja jouduin jälleen kuuntelemeen testamentin laatimista ym. Yritinkin voimieni mukaan ( verenmyrkytys oli tässä vaiheessa tehnyt mut hyvin heikoksi ) hiissata itseni pois sairaala huoneesta koska musta nämä nyt oli niin yksityisiä hetkiä ja asioita että en halunnut olla kuuntelemassa.

Se kaikki oli aika rankkaa ja toissaviimeisenä aamuna kun heräsin..tulivat kyyneleet silmiini heti herättyäni..olo oli niin kertakaikkiaan apea että mun oli paettava käytävälle itkemään ja itkusta ei ollut tulla loppua millään. Tuntui että kaikki se pelko ja ahdistus jota olin kantanut diagnoosista lähtien oli kasaantunut möykyksi mun sisääni ja nyt se möykky vaan sitten puhkesi tai hajosi.

Olin yrittänyt olla niin reipas ja sopeutua ajatukseen että mulla on syöpä ja mua pelotti ihan älyttömästi patologin lausunto..minkälaisen tuomion saisin..kuinka pahasti se oli levinnyt..en tiennyt olinko itse huonekaverin tilanteessa jossain tulevaisuudessa. Miten mun kävisi.....

Hoitaja tuli sitten siihen lohduttamaan ja kerroin kuinka vaikeaa mun oli seurata sivusta huonekaverin tilannetta ja kuinka vaikeaa mulle oli olla samassa huoneessa koska tunsin itseni tunkeilijaksi vierailuaikoina. Hoitaja lupasi katsoa mitä tilanteelle voisi tehdä..ja iltapäivällä rouva saikin oman yksityishuoneen.

Ratkaisu oli varmasti hyvä hänen kannaltaan koska mun mielestäni tollaisessa tilanteessa hänellä ja omaisilla pitää olla yksityisyys. Eikä joku ventovieras siinä pönöttämässä ja kuuntelemassa kaikkea mitä puhutaan.

Seuraavana aamuna lääkäri tuli aamu kierrokselle ja kertoi patologin lausunnon tulleen..Näki kai mun naamasta että olin aikans kauhuissani koska sanoi: Hyviä uutisia, patologin lausunto on tullut ja sen mukaan syöpä ei ole levinnyt munasarjoihin eikä muualle.

Tuntui kuin olisin voittanut juuri lotossa..Se oli yksi mun elämäni parhaista hetkistä...Sanoin lääkärille että nyt lähden kahvilaan..ja juon oikein leivoskahvit...Tätä pitää juhlia!!

Siinä kun sitten istuin kahvilassa leivos ja kahvikuppi edessäni mietin että kuinkahan moni ihminen siinä ympärillä arvais että miksi mä vetelen kaakkukahvia heti aamusta..teki mieli huutaa kaikille ” Syöpä ei ole levinnyt” Mä ehkä selviinkin tästä!

Loppupäivän olin tosi onnellinen ja oli ilo soittaa ukolle ja kertoa sille hyvät uutiset. Kuulin ukon äänestä kuinka helpottunut se oli näistä uutisista.

Pääsin sitten sairaalasta ja sain käskyn tulla uudestaan sädehoito klinikalle. Sädehoitoa annettaisiin kuulemma 3 kertaa paikallisesti ja ” varmuuden vuoksi ” että hävitettäisiin mahdolliset mikroskooppisen pienetkin syöpäsolut.