No niin, taas on yksi tarkastuskäynti takana. Mulla oli aika naistenklinikalle Tiistai aamuna kello 10.20 ja kun lähdin kotoa ajelemaan kaupunkiin päin, olin hieman huolissani että kuinkahan kauhea ruuhka siellä oikein on ja kerkiänkö ajoissa lääkärille.

Ihan oikeutettu huoli se oli, sillä vaikka itse ajomatka HUS:siin meni noin 20 minuutissa niin parkkipaikan löytäminen olikin sitten ihan eri juttu.

Ne pikkutiet siellä päin kaupunkia olivat ihan kuin perunapeltoa olis ajanut ja ei paikan paikkaa missään. Kiertelin siellä noin 30 minuuttia ilman tulosta ja päätin sitten käydä katsomassa, josko parkkihallissa olisi jo tilaa. ei ollut..Kilvessä luki “ täynnä “ mutta mä ajattelin ajaa sinne joka tapauksessa josko sieltä joku lähtis pois. Vika tikki!

Siellä oli alaspäin ramppia menossa noin 10 muutakin autoa jotka eivät enää päässeet sieltä pois kuin yrittämällä peruuttaa. Mä olin jonon hännillä ja just sellaisessas kohtaa josta haarautui sdellainen pieni huoltotunneli joten mä pääsin sieltä vielä pois.

Tässä vaiheessa pinna oli todella kireellä koska nyt alkoi näyttää selvältä, että mä en tulis ehtimään ajoissa. Siinä naistenklinikan parkkihallin vieressä on sellainen huoltoalue ja pysähdyin sen huoltoalueen reunaan ja yritin soittaa sairaalaan että mä nyt myöhästyn..

Just kun olin puhelimessa niin mun eteen ajoi ihan etupuskuriin kiinni sellainen joku pieni kuormaauto tai pakettiauto ja hyvin närkästyneen näköinen kuski..No, mä ajattelin että olen jotenkin sen tiellä, ja peruutin autoni taaksepäin puhelin edelleen korvallani.

Tämä kuski ei siitä mihinkään lähtenyt vaan ajoi taas ihan mun etupuskuriin kiinni ja siinä me sitten tuijoteltiin toisiamme. Tässä vaiheessa mies alkoi huitoa että mun pitää poistua sieltä huoltoalueelta ( 8 kpl lastausovia ja ei muita kuin minä ja se kuski paikalla) Minä huidoin puhelinta ja sairaalaa kohden että se ymmärtäis mitä mä olen tekemässä ja eiku ukko vaan meni vihasemman näköiseksi.

Siinä vaiheessa kun se rupes taputtamaan sormellaan ohimoaan sen merkiksi että meikäläinen on hullu mä lopetin puhelun sinne sairaalaan ja aloin ajaa pois päin..kun olin sen kuskin kohdalla se alkoi näyttää mulle keskisormea.

Tässä vaiheessa mä pimahdin ihan täysin, Tuli niin paha mieli, Ei ne syöpätarkastus käynnit muutenkaan niin helppoja ole, meinaan kaikki se henkinen paine ja epävarmuus jo etukäteen niin sitten vielä tällainen tapaus siihen päälle.

Mä olin aivan raivona ja näytin sille äijälle keskisormea takaisin ja oikein huusin autossa että “ Haista sinä kuule itse V...u siellä !!!!!!!!!!   Siinä me tuijotettiin leiskuvin silmin ja keskisormet pystyssä toisiamme kunnes mä ajoin pois.

Vihdoin löysin sitten parkkipaikankin laittomalta paikalta ( jossa oli jo 4 autoa ennen mua ) ja pääsin myöhässä ilmoittautumaan lääkärille. Siellä kun se tunnekuohu vähän laantui, niin mua alkoi ihan itkettämään, niin otti tää tapaus päähän.

Pääsin sitten vihdoin lääkäriin ja se sanoi että edelleenkin kaikki näyttää hyvältä. Antoi myös uudet hormonipillerit koska mulla ihan hirveät kuumat aallot ja en pysty oikein öisin nukkumaan.

No mä olin onnellinen siitä että kaikki näytti hyvältä mutta kun pääsin kotiin niin se välikohtaus kaihersi yhä mielessä.

Ajattelin että se kuljettajakin on sairaalan henkilökuntaa ja EI OO OIKEIN että henkilökunta näyttää potilaille keskisormea. Niinpä mä sitten kirjoitin sähköpostin HUS:in logistiikapäällikölle ja kerroin koko tapauksen.

Logistiikkapäällikkö vastasi ja oli samaa mieltä mun kanssani että tällainen käytös ei ole mitenkään sallittua sairaalassa. Se jäljitti kuskin, joka olikin sitten jonkun alihankinta kuljetusyrityksen mies ja niinpä mä eilen sain tämän yrityksen toimitusjohtajalta sähköpostin jossa sanottiin:

Pyydämme anteeksi kuljettajan käytöstä ja tulemme puuttumaan välittömästi asiaan

Mun puolestani tämä juttu on nyt loppuunkäsitelty ja toivon että se kuski ajattelisi seuraavan kerran vähän ennenkuin alkaa kiusaamaan jotain toista poloista.

No niin, mun seuraava tarkastuskäyntini on Toukokuussa ja tuolloin otetaan sitten myös keuhkokuvat. Sen jälkeen mun pitäis siirtyä siihen 4 kuukauden välein tehtäviin tarkastuksiin.

Nyt koirapuistoon ja oikein hyvää viikonloppua kaikille.

-Ulkona myrskyää ja on Tapanin päivän ilta. Meillä palaa kynttilät ja illemmalla mennään saunaan. Tänä Joluna olen pitkästä aikaa tuntenut todellista Jouluiloa ja olen todella kiitollinen siitä.

Ennen joulua katselin ympärilleni kotiamme joka on remontin kourissa. Kaikki tavarat kulkevat ympäri kämppää eikä mikään tunnu löytävän paikkaansa. Silloin masensi ja ajattelin että tästä kaaoksesta ei koskaan synny minkäänlaista Joulua. Yritin ehdottaa miehelleni jopa Hotelliin menoa Joulun pyhiksi, mutta ajatus ei hänelle oikein napannut.

Niinpä sitten juuri ennen Joulua keräsin kaikki rojut, maalipurkit, pensselit ja tapetit yhteen huoneeseen ja laitoin oven tiukasti kiinni. Kävin vielä ostamassa vanhoihin sohviin uudet punaiset irtopäälliset ja paljon koristeellisia tuikkukuppeja ja kynttilän jalkoja. Kuusta ei viitsitty hankkia koska luulen että uroskoiramme luulisi meidän hankkineen hänelle ystävällisesti sisävessan! :D

Mistä se jouluilo sitten tuli? Ehkä siitä että sain paljon lämpimiä hymyjä ja hyvän joulun toivotuksia jopa ihan vierailta ihmisiltä. Toki itsekin toivottelin joulua kaikille roskakuskista lähtien. :)

Tänä vuonna olimme myös poikkeuksellisesti kotona emmekä mökillä, niinkuin monena aikaisempana vuonna ja kaikki sujui niin paljon helpommin lämmityksen, juoksevan veden ja sisävessan kanssa.

Vietimme myös poikkeuksellisesti aattoillan anoppilassa appiukko samoin kuin äitini ovat jo kuolleet. Mukanamme oli myös oma isäni. Tällä kertaa luimme myös jouluevankeliumin ennen jouluateriaa, tapa jota ei ole ollut anoppilassa aikaisemmin, mutta joka kuuluu ehdottomasti oman perheeni jouluun. Mulla on tunne, että nyt se kuuluu myös anopin jouluun. :)

Kaikista parasta on ollut kiireettömyys, Olen haahuillut täällä kotona pari päivää ihan pyjamassa ja pukenut toppahousut/takin suoraan pyjaman päälle, koiria ulkoiluttaessani. Pyjamassa ja Lämpimät villasukat jalassa olen lukenut kirjaa ( jonka ostin itselleni joululahjaksi ) katsellut digiboksista kaiken maailman sarjoja joita olen syksyn mittaan nauhoitellut mutta joita en ole koskaan ehtinyt katsella.

Iltaisin olemme miehen kanssa juoneet glögiä ja syöneet pipareita homejuustolla. :) Jääkaappi on täynnä jouluruokaa jota yritämme urhoollisesti syödä pois.

Tästä kaikesta on syntynyt Ihana joulunaika. Tuo elämä sitten mitä tahansa tullessaan taas ensi vuonna, tämän muisto säilyy ja kantaa pitkälle.

Jutussa myös kerrottiin että Suomessa harrastetaan yhä pienten urospossujen salvaamista ja se toi mulle mieleen yhden lapsuuteni kauheimmista muistoista.

Olin pienenä kaupunkilaislapsena yhtenä kesänä pohjoiskarjalassa isän sukulaisten luona maatalossa. Siellä eräänä päivänä tämä isäntä otti mut syliin ja pakotti katsomaan kun pieniä possuja salvettiin...Mä en ikinä unohda sitä hirvittävää ääntä mikä niistä possuista lähti kun partakoneen terällä leikattiin pallit pois..Ihan ilman mitään puuduttamisia..ja pakko oli katsoa kun pakotettiin. 

En ymmärrä miksi sitä tehdään vieläkin.

Itse en pysty sianlihaa syömään enkä oikeastaan minkään eläimen jolla on neljä jalkaa. Ei vaan ole napannut enää viimeaikoina.

Mietin myöskin miksei kaupoissa tarjota luomulihaa ihan niinkuin kananmunia ja maitoa..Mikähän siinä on niin vaikeata ettei se toteudu?

No toivottavasti ajan kanssa tuotantoeläimillekin saadaan jotain oikeuksia.

Meillä on täällä kotona remontti todella pahasti kesken ja joulua vietellään sitten maalipurkkien, tapettirullien ja jätesäkkien keskellä. Ajattelimme ukon kanssa ensin, että olisi lähdetty mökille joulun viettoon, mutta se on vielä hankalampaa kuin olla täällä kaupungissa ( johon tulee sentään kraanasta vesi )

Remontin oli tarkoitus valmistua jouluksi, mutta kun kaksi aina kiireistä ihmistä vääntäytyy iltaisin  aivan nääntyneenä kotiin, niin ei siinä oikein jaksa alkaa joka ilta maalipensseliä heiluttelemaan. Onneksi nyt ei ole sen kummempaa aikataulua..kunhan nyt valmistuu ennenkuin pääsemme eläkkeelle :D

Olenkin sopinut anopin ( joka on maailman kultaisin ihminen ) kanssa, että menemme sinne aattona joulunviettoon joten mun ei tarvitse nyt stressata sen kummemmin. Mukaamme otamme myös isäni joka on viettänyt kanssamme joulua aina siitä lähtien kun äiti kuoli noin 5 vuotta sitten.

Joululahjoja en paljoa joudu ostelemaan koska meillä ei ole lähipiirissä pieniä lapsia. Anopin kanssa ostamme toisillemme joka joulu lahjat " Lehmäkaupasta " eli lahjoitamme lampaan ta mitä malariaverkkoa nyt milloinkin kehitysmaiden ihmisille. Siitä tulee aina hyvä mieli itsellekin.

Eiköhän tämäkin joulu tule ja mene ilman ylenpalttista stressamistakin.

Joulu se tulla jolkottaa taas parin kuukauden päästä ja mulle joulu on ollut viimeiset vuodet kovin surunsekaista aikaa. Vuonna 2004 viikkoa ennen joulua, äitini joutui sairaalaan vatsakipujen vuoksi. Diagnoosina oli puhjennut vatsahaava joka leikattaisiin seuraavana aamuna.

Äiti joka oli jouluhullu, makasi nyt sairaalasängyssä ja oli kovin huolissaan ja harmistunut siitä että tämä joulu menisi pilalle, koska hän oli sairastunut juuri joulun alla. Kun sanon jouluhullu ,niin tarkoitan ihmistä joka alkaa joulu hössötyksen jo syyskuussa ja koko syksy menee leipoessa ja kokatessa niin että jouluna on sitten 24 ruokalajia pöydässä.

Äiti sitten leikattiin seuraavana aamuna ja sen jälkeen kaikki alkoi mennä alamäkeä..Äiti ei enää toipunutkaan leikkauksesta, vaan oli seuraavat 4 viikkoa sairaalan teho-osastolla letkujen ja koneiden ympäröimänä. Taistellen elämän ja kuoleman välillä.

Mulle noi 4 viikkoa ovat kovin sumuista aikaa. Joka toinen päivä sairaalassa sanottiin että äidin vointi on jo parempaan päin ja sitten taas tuli yöllisiä puhelinsoittoja, jossa pyydettiin tulemaan sairaalaan, koska äidin kunto oli romahtanut. Äiti oli välillä tajuissaan ja luimme hänelle lehtiä, koska keskustelemisesta ei tullut happinaamarin ( naamari ikäänkuin painaa ilmaa keuhkoihin ) kanssa mitään. Samoihin aikoihin Tsunami iski Thaimaahan ja kaikki lehdet olivat täynnä juttua kuolermasta ja loukkaantumista.

Tammikuun 27 päivän iltana tuli sitten taas puhelu jossa pyydettiin tulemaan sairaalaan ja kun pääsimme sinne, meille ilmoitettiin että äiti oli kuollut 10 minuuttia aikaisemmin. Emme ehtineet hänen vierelleen lähdön koittaessa.

Äidin kuolema oli mulle ja koko perheellemme kova isku ja en tiedä kuinka siitä selvisin. Koko lopputalvi meni jotenkin ihan sumussa ja henkisesti eksyksissä.Olisin silloin tarvinnut jonkinlaista kriisiapua..jonkun jolle puhua tunnoistaan mutta koska Tsunami tapahtui juuri tuolloin en hakenut apua..Ajattelin että kaikki kriisiapu on nyt suunnattu Tsunamin uhrien omaisille ja tämä mun kriisini ei ehkä täytä kriteerejä ammattiavun hakemiselle.

Muistan kuinka Suomessa oli jotenkin kollektiivinen suru. Kaikki tiedotusvälineet olivat täynnä kuolemaa ja niitä uutisia toistettiin päivästä toiseen. Itselleni ne uutiset olivat kuin pakkomielle..Muillakin on surua, muutkin ovat menettäneet perheenjäsenen. Muillakin oli hautajaisia. Muillakin oli hätää ja ahdistusta.

Summa summarum..Sitä kriisiapua olisi pitänyt hakea.Näin jälkikäteen ajateltuna olihan se nyt aivan sama kuoleeko omainen Thaimaassa vai täällä koti Suomessa..Suru ja hätä on varmasti aivan yhtä voimakasta.

 
Nopea kelaus tähän päivään. Ajattelin tässä mennä viikolla että kait tämä syöpään sairastuminenkin on kriisi ja olisi hyvä puhua asiasta jonkun kanssa eikä pullottaa tunteitaan sisälle niinkuin tein äidin kuoleman kanssa. No, soitan sitten paikalliseen mielenterveystoimistoon vai mikä psykiatrinen päiväosasto se nykyään onkaan.

 Siellä ihminen ilmoittaa,että seuraava vapaa aika on noin 4 viikon päästä ja että ei sinne niin vaan kävellä, vaan että tarvitsen ensin lääkäriltä lähetteen jonka jälkeen asiassa edetään.

Siis HEMMETTI..että mulla paloi käämit! Yritin selittää, että kun olisi tämä syöpäkin  ja tarvitsisin oikeasti puhua siitä jonkun kanssa..Ei mitään vaikutusta, vaan lääkärin lähetettä vaati.

En enää ihmettele ollenkaan jos ei terveyskeskukseen saa aikoja kun tämäkin vaatii lääkärissä käynnin vaikka ainakin mulle sanoo jo ihan maalaisjärkikin että en tarvitse siihen terveyskeskuslääkäriä arvioimaan että onko tämä syöpä nyt sellainen kriisi ihmisen elämässä että sillä pitää mielenterveys palveluja kuormittaa.

No, en ole sitä aikaa tilannut..kärvistellään nyt sitten tämäkin jotenkin läpi..päivä kerrallaan. Ehkä mä kirjoittelen tänne niitä tuntojani, kunhan jonkun kanssa voi jakaa.

Ensi viikolla on seuraava kontrollikäynti ja se vähän jännittää jo nyt. Ehkä mä pyydän siltä naistenklinikan lääkäriltä sen lähetteen. Ehkä se ymmärtää.

Nyt lopettelen ja lähden viemään koiria aamupissalle. Kiitos kaikista kommenteistanne ja hyvää syksyistä päivää niin kohtalotovereille kuin muillekin.

Koska mun sädehoidostani on vielä niin lyhyt aika niin eivät ottaneet papa koetta mutta se on ohjelmassa sitten Lokakuussa seuraavalla kontrolli käynnillä.

että ei se sen kummempaa sitten ollut.

Päivää ennen kun menin kontrolliin olin tilannut kampaajalta ajan. Viimeinen kampaajalla käynti oli ollut joskus Joulukuussa ja meikäläinen alkoi muistuttaa variuksenpelätintä pitkän, hoitamattoman tukkani kanssa. 

Niin sitä vaan, että hassua kuinka tää syöpä saa kaiken jotenkin sekaisin. Nytkin muutamaa päivää ennen kampaajalle menoa, mä soimasin itseäni että " Oliko ihan järkevää mennä tilaamaan se aika just ennen kontrolli käyntiä ja haaskata 150 € siihen, vaikka et tiedä joudutko sytostaateille ja onko sulla tukkaa enää kohta ollenkaan ? "

Miksi sitä ihminen miettii tällaista? Ihan yhtä hyvin voisin ajatella että " ihan turha on alkaa laihduttamaan nyt koska puolen vuoden päästä on joulu kuitenkin ja sitten tulee syötyä "

Joka tapauksessa, tukka on vielä päässä..leikattuna ja raidoitettuna ja elämäkin hymyilee.

Näihin sanoihin..näihin tunnelmiin.

Ennen ensimmäistä sädehoito kertaa mietin että minkälaista se olisi..mitä tarkoittaa ” paikallisesti” mun tapauksessa? Sattuisiko se..tulisiko huono olo sen jälkeen..Miltä se ylipäätään tuntuisi?

No, sitten koitti päivä jolloin oli eka hoitokerta. Menin siis sädehoitoklinikalle josta mut ohjattiin hoitohuoneeseen. Siellä oli gynekologinen hoitopöytä josta jo melkein arvasin miten se hoito tehtäisiin.

En nyt mene yksityiskohtiin mutta jos kerron että siinä mä sitten makasin ketarat levällään seuraavat 15 minuuttia niin jokainen käyttäköön mielikuvitustaan siitä mitä se ” paikallinen ” hoito tarkoitti.

Itse sädehoito ei tuntunut oikeestaan miltään..vähän sellaista värinää mutta siinä kaikki. 15 minuutin jälkeen sain pukea ja pääsin kotiin..seuraavilla 2 kerralla sama homma.. näillä kerroilla mulla oli ipod mukana jota kuuntelin hoidon aikana.

Ainoa sivuvaikutus joka mulle tuli, oli mun kehossani erään kohdan osittainen tunnottomuus.. sädehoito ilmeisesti tuhosi jotain hermoja. Ei vaan tunnu siinä kohtaa minkäänlainen kosketus.

Sitten oli vielä lopputarkastus. Lääkäri tutki mut ja sanoi että kaikki näyttää hyvältä. Sanoi vielä että tämän tyyppinen syöpä harvoin on leviävää sorttia että mun tilanteeni näyttää hyvältä. Sanoi kuitenkin, että joudun käymään kontrolleissa seuraavat 3 vuotta kolmen kuukauden välein näin aluksi.

Kaiken tän jälkeen mulla on vähän skitsofreeninen olo..toisaalta tuntuu että mä tunnen itseni terveeksi..ruoka maistuu ( liiankin hyvin ) ja virtaa riittää päivittäisiin askareisiin..ja kuitenkin jossain alitajunnassa mietin...mitä jos se uusii..mitä jos se jäytää nytkin mun sisuskalujani?

Olen kyllä yrittänyt tolkuttaa itselleni että turha murehtia..murehdin sitten jos on aihetta...juuri nyt ei ole. Seuraava tarkastus on Heinäkuun 27 päivä näihin tunnelmiin..näihin sanoihin.

Kotona en saanut tehdä oikein mitään muuta kuin lepäillä. Mitään voipakettia painavampaa ei saanut nostaa seuraavaan kuuteen viikkoon joten en saanut edes koiria viedä ulos.

Leikkaus yllätti mut koska se kaikki kävi yllättävän nopeesti..ihan kuin olis käynyt jossain nivelside leikkauksessa eikä tollasessa syöpäleikkauksessa jossa vietiin alavatsasta suurinpiirtein kaikki irtoavat elimet.

Leikkaushaavaakaan mulla ei ollut. Ainoastaan kolme reikää jotka kylläkin oli massivisten mustelmien peitossa.

No, siinä mä sitten makoilin kuutisen päivää kotona kunnes kuudentena päivänä oli ihan sellainen ” keitetty makarooni ” olo eli en jaksanut tehdä sitäkään vähää mitä muina päivinä.

Makailin vaan sängyssä ja palelin. Mittasin sitten kuumeen ja se huiteli 38 asteen kieppeillä. Olin saanut sairaalasta ohjeen että jos kuume nousisi yli 38 niin sitten pitäisi lähteä takaisin sairaalaan.

No, mä päätin että en odottele enempää vaan tilasin taksin ja niin mä sitten odottelin siellä sairaalan ensiavussa. Olo alkoi olla todella heikko joten pääsin vuoteeseen. Siinä sitten otettiin verikokeita ja mittailtiin lämpöä..kokeiden tulokset osoittivat että mulla jylläsi ankara tulehdus elimistössä..

Niinpä mut otettiin sisään sairaalaan jossa jouduin olemaan tiputuksessa seuraavat 6 päivää. Olin todella masentunut koska olin jo uskonut selviäväni leikkauksesta helposti ja melko kivuttomasti.

Ekat päivät sairaalassa olin yksin huoneessa. Oli ihan mukavaa loppujen lopuksi..sai katella telkkaria ja kannettavan/netin käyttökin oli sallittua joten sain päivitettyä sähköpostit ajantasalle ja surffailtua netissä kerrankin hyvällä omallatunnolla koska mulla ei ollut mitään tähdellisempää tekemista.

Hoitajat ja lääkäri ( oli sama lääkäri joka mut leikkasi ) olivat tosi mukavia. Ainut miinus oli sairaalaruoka..siis..ei riitä sanat sitä kuvaamaan..yksi mieleenpainuvimmista oli punajuurilasagne..Kyllä tuli mäkkärin ruokia ikävä vaikka en niitä yleensä syökkään.

Verikokeita otettiin siihen malliin että tuntui että mussa ei virrannut verta enää ollenkaan ainoastaan lääkettä jota muhun tiputettiin päivät pääksätysten.

Kolmantena päivänä sairaalassa mulle tuotiin huonekaveri joka oli hyvin huonossa kunnossa. Hänellä oli syöpä levinnyt pitkälle ja hän ei jaksanut jutella, ei kestänyt oikein valoa eikä ääniä.

Sitä oli sivusta hyvin raskasta seurata ja yritin olla häiritsemättä mitenkään.

Eräänä päivänä lääkäri ilmoitti hänelle, että hän ei enää pääsisi kotiin vaan seuraava osoite olisi terhokoti. Mun oli hyvin vaikea istua siinä oman sänkyni laidalla ja kuunnella ( tahtomattani ) tämän rouvan ja lääkärin välistä keskustelua.

Seuraavina päivinä hän sai paljon perhettä vierailulle ja jouduin jälleen kuuntelemeen testamentin laatimista ym. Yritinkin voimieni mukaan ( verenmyrkytys oli tässä vaiheessa tehnyt mut hyvin heikoksi ) hiissata itseni pois sairaala huoneesta koska musta nämä nyt oli niin yksityisiä hetkiä ja asioita että en halunnut olla kuuntelemassa.

Se kaikki oli aika rankkaa ja toissaviimeisenä aamuna kun heräsin..tulivat kyyneleet silmiini heti herättyäni..olo oli niin kertakaikkiaan apea että mun oli paettava käytävälle itkemään ja itkusta ei ollut tulla loppua millään. Tuntui että kaikki se pelko ja ahdistus jota olin kantanut diagnoosista lähtien oli kasaantunut möykyksi mun sisääni ja nyt se möykky vaan sitten puhkesi tai hajosi.

Olin yrittänyt olla niin reipas ja sopeutua ajatukseen että mulla on syöpä ja mua pelotti ihan älyttömästi patologin lausunto..minkälaisen tuomion saisin..kuinka pahasti se oli levinnyt..en tiennyt olinko itse huonekaverin tilanteessa jossain tulevaisuudessa. Miten mun kävisi.....

Hoitaja tuli sitten siihen lohduttamaan ja kerroin kuinka vaikeaa mun oli seurata sivusta huonekaverin tilannetta ja kuinka vaikeaa mulle oli olla samassa huoneessa koska tunsin itseni tunkeilijaksi vierailuaikoina. Hoitaja lupasi katsoa mitä tilanteelle voisi tehdä..ja iltapäivällä rouva saikin oman yksityishuoneen.

Ratkaisu oli varmasti hyvä hänen kannaltaan koska mun mielestäni tollaisessa tilanteessa hänellä ja omaisilla pitää olla yksityisyys. Eikä joku ventovieras siinä pönöttämässä ja kuuntelemassa kaikkea mitä puhutaan.

Seuraavana aamuna lääkäri tuli aamu kierrokselle ja kertoi patologin lausunnon tulleen..Näki kai mun naamasta että olin aikans kauhuissani koska sanoi: Hyviä uutisia, patologin lausunto on tullut ja sen mukaan syöpä ei ole levinnyt munasarjoihin eikä muualle.

Tuntui kuin olisin voittanut juuri lotossa..Se oli yksi mun elämäni parhaista hetkistä...Sanoin lääkärille että nyt lähden kahvilaan..ja juon oikein leivoskahvit...Tätä pitää juhlia!!

Siinä kun sitten istuin kahvilassa leivos ja kahvikuppi edessäni mietin että kuinkahan moni ihminen siinä ympärillä arvais että miksi mä vetelen kaakkukahvia heti aamusta..teki mieli huutaa kaikille ” Syöpä ei ole levinnyt” Mä ehkä selviinkin tästä!

Loppupäivän olin tosi onnellinen ja oli ilo soittaa ukolle ja kertoa sille hyvät uutiset. Kuulin ukon äänestä kuinka helpottunut se oli näistä uutisista.

Pääsin sitten sairaalasta ja sain käskyn tulla uudestaan sädehoito klinikalle. Sädehoitoa annettaisiin kuulemma 3 kertaa paikallisesti ja ” varmuuden vuoksi ” että hävitettäisiin mahdolliset mikroskooppisen pienetkin syöpäsolut.

Päivittelen nyt jälkikäteen täältä mökiltä mun kokemukeni leikkauksesta ja toipumisesta sen jälkeen. Eli siis hengissä ollaan vielä :)

Tosta mun viimeisestä kirjoituksestani kului siis viikko leikkauspäivään. Olin jo edellisenä torstaina ollut melkein koko päivän erinäisissä kokeissa ja ilmeisesti olin riittävän hyvässä kunnossa koska leikkauspäivä oli se mikä oli jo sovittu.

No, Leikkauspäivänä menin siis sairaalaan jo heti aamusta. Mulla oli sairaala vaatteet päällä ja makoilin petissä jo kello 8 aamulla joten saapuminen sinne oli tosi aikaisin. Huone oli 2:hden hengen huone jossa mä olin aluksi yksin mutta noin tunnin kuluttua sain kaveriksi rouvan joka myös leikattaisiin samana päivänä.

Tultiin puheliaina ihmisinä heti toimeen ja juttua riitti kunnes mulle tuotiin rauhoittava lääkitys ja noin tunnin päästä siitä, mua jo kärrättiin leikkaussaliin.

Siellä nukutuslääkäri pisti mulle jonkun kuonokopan ja sanoi " Hyvää yötä " sen jälkeen mulla jo kaikki pimenikin.

Seuraava muistikuva oli sitten heräämössä jossa olin sellaisessa ihmeellisessä unitokkurassa varmaan monta tuntia..Minuutti hereillä ja taas taju kankaalle..kunnes vihdoin olin sen verran tolkuissani että kärräsivät mut takaisin osastolle.

Tällä välillä huonekaveri oli viety leikkaukseen joten mä siinä kattelin telkkaria ja puhuin puhelimessa läheisteni kanssa. Tulihan se kaverikin sieltä salista vihdoin ja jatkoimme juttua.. koska kumpikin oli vielä tokkurassa ei se jutustelu kovin koherenttia varmaan ollut, mutta meitä nauratti kovasti ( mikä ei ollut kivaa kun vatsaan sattui joka kerta kun nauroin )

Myöhemmin tuli lääkäri ja kertoi että olivat poistaneet kohdun, munasarjat ja vielä imusolmukkeetkin lantiosta. Leikkaus oli tehty tähystyksellä joten jos kaikki menisi hyvin niin pääsisin jo seuraavana päivänä kotiin  Vähän oli hämmästynyt.. seuraavana päivänä?.ei kai..olin nimittäin varautunut moneen sairaalapäivään.

Anyways..lääkäri kertoi myös että leikatut osat oli lähetetty patologille joten syövän levinneisyys tiedettäisiin vasta,kun patologi oli tutkinut näytteet. Great..lisää odotusta. 

Seuraavana päivänä lääkäri tutki haavat ja sanoi että kotiin vaan. Koitin vastustella koska ei tuntunut vielä siltä että kotona pärjäis kahen painavan koiran kanssa mutta armoa ei annettu ja iltapäivällä mä sitten odottelin taksia sairaalan ulko-ovella mukana lääkitys ja hoito ohjeet.

Noo, suoriuduttiin siitä sitten kumpikin töihin ja päivän piti olla melko tavanomainen.

Kaikki kuitenkin muuttui yhdellä puhelinsoitolla.

Käväisin nimittäin pikaisesti kotona kesken töiden ja kun palasin autolleni niin puhelin lakkasi juuri hälyttämästä. Katsoin puhelimesta kuka sieltä oli soittanut ja kun soitin takaisin niin se meni puhelinvastaajaan.

Vastaajan viestissä oleva nimi kuulosti hämärästi tutulta, mutta meni hetki ennenkuin osasin yhdistää nimen. Tämähän oli gynegologi jolla olin käynyt viime viikolla, Tajusin heti että jotakin pahaa on nyt tiedossa, koska gynegologi oli luvannut lähettää mulle kokeiden tulokset kirjallisena ja olen sen verran katsonut telkkarista draamasarjoja että lääkärit eivät pirauttele potilailleen ihan muuten vaan.

No siinä meni pari tuntia ja lääkäri soitti uudestaan.. kertoi että mun kohdun rungossa on pahanlaatuista solumuutosta. Että kohtu poistetaan pikaisesti ja sitten katsotaan tilannetta.

Se tuntui aika hassulta kuunnella sitä puhelimessa.."pahanlaatuista solumuutosta" Se puhui vaan solumuutoksista ja ihan puhelun lopuksi se sanoi " jos mulla olisi syöpä ja saisin valita minkä syövän ottaisin, niin ottaisin tämän"  Yritti kai lohduttaa, mutta kyllä se sana *syöpä* tuntui kauhealta.

Loppupäivä meni aivan kuin unessa. En pystynyt tekemään töitä koska sisällä myllersivät kaikki mahdolliset tunteet. Kotiin palattuani soitin ukolle ja kerroin uutiset se järkyttyi yhtä paljon ja tuli kotiin kesken päivän sekin.

Siinä me sitten itkettiin yhdessä ja ukko yritti kaikin tavoin tehdä mun oloni paremmaksi, Ihana ukkoseni jonka tuki on kyllä maailman paras asia.

Illalla käytiin vielä koirien kanssa lenkillä ja sen jälkeen annoin itselleni luvan juoda pari gintonickia, että sain hetken helpotuksen tähän ahdistukseen. Ne auttoivatkin ihme kyllä ja onnistuin nukkumaan kuin tukki koko yön putkeen.